Tossua toisen eteen!

Minä en ole kuntosali-ihminen. No okei, voisin hyvin ollakin, mutta kaikenlainen julkinen itseni nolaaminen, neuvojen kysely (aina vain uudestaan, koska muistikapasiteettini on rajallinen jos kyseessä ei ole joku Wikipediasta lukaistu nippelitieto jolla en oikeastaan tee mitään, kuten vaikkapa Juhani Ahon ja Tilly Soldanin lapsen nimi - miksi mä tiedän tällaisia?) ja erityisesti maksaminen, kun puhutaan huomattavista summista aka kympeistä per kuukausi.

Ryhmäliikunta? Juu ei. Kun ihmisellä on kaksi vasenta jalkaa ja käsien lukumäärä tuntuu vaihtelevan täysin kädettömästä (kun pitäisi ripustaa taulu) mustekalaan (töissä) ja nämä eivät toimi minkäänlaisessa synkassa keskenään, pää hädintuskin tunnistaa koko raajoja ja tasapaino on heikko, en nyt kuitenkaan mene pilaamaan toistenkin jumppaa sätkyttämällä väärään suuntaan neljä metriä vasemmalla siitä missä minun pitäisi olla. Lisätään tähän itsensänolaamisaspekti ja päädytään siihen, että ei.

Uinti on varsin ok. Teknisesti oikein se ei suju, mutta vääjäämättä se altaan pää aina lähestyy. Työnantajani ystävällisesti tarjoaa 24 uintikertaa vuodessa, jos ei välillä käy museossa, mitä mielelläni kyllä myös teen. Tänään sataa vettä joten uimahalli voi hyvinkin kutsua jahka tästä pukeudun. (Kyllä! Loma!)

Ollaan reippaasti selittelyn ja välttelyn puolella, olettaa lukija. Eipä ollakaan. Tämän alustuksen jälkeen päästään itse aiheeseen. Varallisuusrajoitteisen ihmisen liikuntamuoto on juoksu. Kerran vuodessa hyvät kengät edellisen vuoden mallistosta (näissä ei pidä pihtailla, voin luvata sen kostautuvan jos ei aivan ihmegeenejä ja standardijalkoja omista), tukka kiinni ja puhelimeen joku matkaa ja aikaa mittaava appsi. (Jos ei muuten, niin osaa sitten kartan perusteella takaisin kirmattuaan niin huolella auringonlaskuun ettei löydä kotiin.)  Oikeat juoksuvaatteet ovat plussaa ja niitä löytyy käytettynä vaikka ja miten, ja jos ei niin Lidl ei myymistään paljon veloita (ja ne ovat muuten sitten hyviä ne).

Juokseminen on ihanaa. Juokseminen on vapauttavaa, stressiä poistavaa, iloa tuottavaa ja aivan järjettömän jälkifiiliksen antavaa. Juoksemaan voi lähteä kotiovelta ja palata kotiovelle eikä aikaa kulu minuuttiakaan siirtymisiin. Tavaroita ei tarvitse kantaa mukana. Suihkusta pääsee suoraan sohvalle.

En keksi mitään huonoa. Älä keksi sinäkään. Kokeile.

Luultavasti paras neuvo jonka koskaan olet kuullut (ja suunnitelma B kaupan päälle).

Olet köyhä? Omistat vanhan auton? (Nämä yleensä korreloivat aika hyvin, paitsi silloin jos ei ole autoa ollenkaan. Köyhällä harvemmin on uutta kärryä.) Nyt tarkkana.

Kouluttaudu autonkorjaajaksi. Jonkinlaiseksi. Myös automaalari tai hätätilanteessa automyyjä käy, koska näillä on yleensä työkaverina Asiaa Tuntevia Tahoja.

Jos tämä ei syystä tai toisesta onnistu, kykysi eivät riitä tai kiinnostuksesi aihepiiriä kohtaan on niin rajoittunutta, että ei nyt vaan tule kysymykseenkään, suunnitelma B:

Valitse puolisosi huolella. Valitse sellainen, joka on autonkorjaajaihminen. Tai tee kuten minä; kannusta niin huolella ja systemaattisesti oikeaan suuntaan, että geologi ryhtyy autopeltisepäksi. On muuten sellainen liike se, että mikään muu ei ole niin paljon vaikuttanut mahdollisuuksiini omistaa auto ja vieläpä saada se katsastuksesta läpi ja kulkemaankin, ainakin useimmiten.

Toiset osaa.

Kaikki tietää Pollyannan?

Säästövinkki viikonlopuksi:

Vaihe 1. Lupaa lapsillesi, että viet heidät viikonloppuna kauppakeskukseen ja paluumatkalla museoon. Leivosmahdollisuuttakin vilauta.

Vaihe 2. Vietä edeltävä yö yökylässä niin, että yhteen huoneeseen pakataan nukkumaan neljä lasta. Kaksi kerrossänkyyn, kaksi koko lattiapinta-alan peittävälle patjalle.

Vaihe 3. Kuule tuosta huoneesta yskäisy ja sen jälkeen pulputtava ääni tasan keskiyöllä. Toivo, ettei se ollut oksennus ja jos kuitenkin oli, se ei ollut yläsängyssä nukkuvan oksennus.

Vaihe 4. Totea, että kyllä se oli.

Vaihe 5. Tarkista vahingot ja siivoa. Siivoa vielä vähän.

Vaihe 6. Pakkaa lapsesi ja paarusta takaisin kotiin. Ole tyytyväinen, että matkaa on kolmen minuutin kävelyn verran.

Vaihe 7. Vietä seuraavat päivät oksentajien kanssa sisätiloissa syöden sitä, mitä pakastimesta sattuu löytymään.

Vaihe 8. Suhtaudu positiivisesti: säästyi ainakin satku.

"Äiti, onko vielä pitkä matka..?" "On, mutta en kerro sitä teille."

Kuopus makasi jo kasilta poikittain sängyssään ja oli hiukan epävarma, jaksaako pukea pyjamaa päälleen, saati kääntyä asentamaan päätään tyynylle.

No kas, kun me vähän urheiltiin.

Rellu on ikään kuin telakalla koska joku puola tai juttu on jotenkin väärin tai vainaa. Tämä johtaa reippaaseen, ulkoilmahenkiseen ja ekologiseen kävelyyn ns. joka paikkaan. Paitsi kun matkustetaan bussilla. Tänään ei matkustettu.

Ensin käveltiin Impivaaran suksivuokraamolle, joka on muuten ihan mahtava juttu. Suksia on paitsi kallis ostaa, myös tuskaisen vaikea voidella (pakko olla, en ole kokeillut mutta luin netistä ns, karvalakkiohjeet enkä ymmärtänyt edes niitä). Vuokraamalla sukset tarvittaessa parin tunnin käyttöä varten saa rusinat pullasta ja ystävällisen palvelun kaupan päälle. Aikuiset vitosen, lapset euron. (Tämä sama vuokraamo diilaa myös sukset koululaisille liikuntatunneille, joten ehkä en voi muuta kuin hihkua hillitysti riemusta ja vältetystä vaivannäöstä.) Hiihdettiin. Pellolla ja metsässä. Tunti. Oli kivaa. Kukaan ei itkenyt, en edes minä. (On muuten ihan oleellinen hiihtämismukavuutta ja -motivaatiota parantava seikka että sanoja Hopeasompa, viimeinen, hitain, kutonen, reippaammin nyt! ei mainita ollenkaan eli paikalla ei ole peruskouluaikaista liikunnanopettajaani, ketään heistä.)

Hiihtäessä tulee arvaamaton hiki. Todennäköisesti viimeistään huomenna tai ylihuomenna löytyy myös uusia lihaksia, mutta tällä hetkellä voin vielä ketterästi kieriskellä omassa erinomaisuudessani. Hiki oli mukava huuhtoa pois Impivaaran uimahallin suihkussa ja lillua sitten pari tuntia tänään miellyttävän lämpimissä vesissä. Turku Energia tarjosi tämän. Ja vadelma-salmiakkikarkeja, joista erityisesti esikoinen kovasti viehättyi. Kuopus sai kynän kerrottuaan että on sillä tavalla epätyypillinen suomalainen ettei tykkää salmiakista. Toimivalle, ilmaiselle kuulakärkikynälle on aina paikkansa meillä.

Reipas kävely kotiin ja päättyvästä hiihtolomasta jää päällimmäisenä tunnelmana mieleen urheilullinen ja tervehenkinen meininki. Että kyllä meillä käytetään hiihtoloma ihan siihen mihin se on tarkoitettukin ja kyllä on lapsilla punaiset posket, niin kerta. Hyvin mä vedän.

                          

Veikkaamattakin voittaa

Käytiinpä tuossa leffassa. Eikä missä tahansa leffassa, vaan sellaisessa jossa oli majavia, rupikonnia ja kuutti. Ja toisiinsa törmääviä joutsenia.

Ja  kertojana ihana, ihana Samuli Edelmann.

Tämä oli tietysti Järven tarina. Ahvenet Saimaassa eivät nyt ensi hätään kuulosta siltä, että sitä viitsisi puolitoista tuntia valkokankaalta katsoa, mutta kyllä sitä viitsi. Varsinkin kun kertojana oli tosiaan ihana, ihana Samuli Edelmann. Ja koska nämä eläimet pysyivät hengissä! Niitä ei raadeltu, jahdattu, salametsästetty, niiden poikasia ei tallottu eikä leffassa  siis ollut yhtään syötyjä poikasiaan etsivää emoa. Kuulukoon vaan luontoon sellainen, minä en kaipaa omien stressieni päälle vielä leijonaemon kanssa jaettua stressiä ja elefantin murhetta. Niin kerta. Tahdon rusinat pullasta, söpöjä eläimiä jotka syövät toisia eläimiä vain niin että minä en näe sitä.

No, totuuden nimissä useampi eläin tuossa söi kalaa, mutta niin syön minäkin.

Leffaan kannattaa muuten mennä tiistaina, edellyttäen että aikomus on katsoa kotimainen leffa (aika usein on) ja lompakosta löytyy Veikkaus-kortti. Finnkino on nimittäin siitä kiva pulju, että tiistaileffaan saa ottaa kaverin ilmaiseksi mukaan. Tässä ei edes ole mitään pienellä painettua pränttiä mukana vaan edun ihan oikeasti saa eikä se edellytä neljän popcornämpärillisen ostamista tai ole voimassa vain eturivillä ennen puoltapäivää. 10,50 euroa maksoi kuuttien ja majavien ihastelu kahdelta henkilöltä. Mitä nyt muutama pähkinä piti Punnitsesta ja Riistästä käydä ostamassa ensin, mutta se oli ihan oma-aloitteinen pitäminen se.

Viideltä saunaan, jos ehtii.

Tänään on sellainen erityinen päivä, että lempiartistini, ihana Olavi Uusivirta, tulee tänne kotikaupunkiini keikalle ja liputkaan eivät maksa paljon. Olen kuitenkin itselleni rehellinen ihminen ja tiedostan, että keikalla käväisy niin, että juo siinä lasin vettä ja jammailee ja lähtee sitten kotiin, ei vaan onnistu. Kun ei niin ei. On se jo nähty. Aina menee rahaa, aikaa ja aivosoluja enemmän kuin tarpeen olisi. Ja kun KSVHI* on ihan odotettu seuraus, jatkumo, mikälie,  joka ei aivan estä niin ainakin tehokkaasti hidastaa huomista hiihtämistä (kyllä!), piti tätä nyt ainakin harkita viimeiseen asti. Harkinnan aikana käytiin kirjastossa.

Siinä räntärättejä väistellessä tuli mieleen sellainen ajatus, että kun täältä takaisin sohvalle pääsen, en varmasti lähde sieltä minnekään. Että nyt haen kyllä pähkinöitä Lidlistä ja pääsen merkittävästi halvemmallakin näin. Ja kas! Universumi lähetti merkin kirjastossa.

Solsidan! Sarja, jota tehokkaasti välttelin koska kaikki viittasi siihen, ettei se voi olla hyvä. Muistelen tuota esitetyn Suomen telkkarissa joskus sunnuntaisin aamuysiltä tai korkeintaan lauantaina viideltä, suomennos tuo mieleen jonkun maalaislääkärisarjan jossa kaikki ovat kirkkokuorossa ja no, kun ei vaan. Sitten kävi niin, että vahingossa näin yhden jakson tilanteessa, jossa en voinut paeta ja kaikki muut olivat innoissaan. Eikä ollutkaan huono. Oli päinvastoin oikein hyvä. Eikä silti voinut katsoa enempää, koska sarjojen katsominen aloitetaan kaudesta yksi ilman poikkeuksia, eikä tämän ykköskautta löytynyt mistään. Paitsi nyt.

Olen pahoillani, Olavi, mutta pärjännet ilman minua. Nähdään Ruisrockissa sitten.

* Kännissä Se Vaikutti Hyvältä Idealta

Pikku iltapala

Jos tämä blogi olisi kirjekaveri kasarilla niin aloittaisin varmaankin nyt "Sori kun en oo kirjottanu, on ollut hirveesti kaikkee enkä oo ehtiny". (Tuohan tarkoitti silloin(kin) että en nyt vaan ole jaksanut.)

Mutta nytpä jaksan kun just söin!

  

"OHO, SYÖTIIN KILO PERUNAA" -PERUNAT

Tarvitset:

- Kilon yleisperunoita (tai mikä vain muu määrä, kilo on kuitenkin vähän sellainen minimi koska vähemmästä tulee kiukkuiseksi ja sitä me emme halua)

- Voita, Oivariinia tai vastaavaa, ei mitään kevytlevitteitä

- Suolaa

- Paprikajauhetta

- Valkosipulia (tuoretta tai rouhetta, hätätilanteessa jauhekin käy)

1. Laita uuni lämpenemään esim. 200 asteeseen, tämä ei ole niin tarkkaa.

2.  Pilko perunat kuorineen neljään osaan pitkittäin kuten veneperunat ja laita sopivaksi katsomaasi uunivuokaan.

3.  Ripottele päälle sopivasti suolaa ja paprikajauhetta sekä paljon ja sitten vähän vielä lisää valkosipulia. Sekaan voi heittää myös kokonaisia valkosipulinkynsiä niin paljon kuin kotoa sattuu löytymään. Sekoita vähän. Lisää perunoiden päälle iso nokare (no siis kimpale, tarpeeksi!) voita.

4. Laita vuoka uuniin, alatasolle tai keskelle. Ideaalitapauksessa käy tässä välissä saunassa, ompele parit verhot, pese lattia, katso leffa, pelaa Farm Heroes Sagaa ja anna minule elämiä, lue lapsillesi tai tee jotain sellaista mitä en nyt tässä julkisesti ala kehotella kenellekään. Sekoita jossain välissä niin, että pohjimmaiset perunat päätyvät päällimmäisiksi. Pari tuntia on hyvä aika, tunti sekin ihan ok. Töki haarukalla perunoita todetaksesi että ovat kypsiä. Unohda silti vuoka vielä vähäksi aikaa uuniin.

5. Syö. Ole surullinen kun loppuvat tai et pysty enää syömään enempää.

6. Tiedosta tuoksuvasi vienosti valkosipulilta seuraavana päivänä.